Huhtikuun 22. päivä 175 maata allekirjoitti Pariisin sopimuksen ja vasta muutamia lupauksia
saatiin, jotka koskivat ratifiointia. Allekirjoitusten jälkeen, joita lopulta kertyi 196, seurasi
hiljaiseloa ratifiointiasiassa ainakin suuren yleisön näkökulmasta. Ilmastoasiat häipyivät
median päänäyttämöltä ja yleisön huomio meillä Suomessakin käännettiin Yhdysvaltain
presidentin vaalikampanjaan, Euroopan pakolaispolitiikkaan ja ajankohtaisiin konflikteihin
Lähi-idässä ja muualla. Suurvaltasuhteet tuntuivat vain kiristyvän. Lisäksi Yhdysvaltain
vaaliasetelma toi näyttämölle republikaanien ehdokkaan Donald Trumpin, joka uhkasi perua
Yhdysvaltojen osalta koko Pariisin sopimuksen. Epäilys saattoi hiipiä mieleen – voidaanko
tässä maailmantilanteessa odottaa ripeää vahvistusta historialliselle ilmastosopimukselle.
Itse asiassa aiemmin epäilyn siemen sopimuspolitiikan onnistumisesta ei ollut juurtunut vain
suureen yleisöön, vaan myös moni asiantuntija oli pohtinut jo sitäkin mahdollisuutta, että
valtioiden välinen sopiminen ilmastopolitiikassa ei yksinkertaisesti etene, ja on mietittävä
vaihtoehtoisia strategioita. Vuonna 2014 alan johtaviin yhteiskuntatieteilijöihin lukeutuvat
Andrew Jordan ja Dave Huitema pohtivat Global Environmental Change lehden artikkelissaan,
pitäisikö kansallisvaltiot jättää omaan umpikujaansa, joka näytti syntyvän Kööpenhaminan
ilmastokokouksessa (2009), ja siirtyä kehittämään uutta monen keskeistä innovatiivista
hallintatapaa ilmastopolitiikassa. Artikkelista ilmenee, että moni muu yhteiskuntatieteilijä oli
jo pohtimassa samaa ’monitasohallinnan’ suuren sateenvarjon alla. He kysyivät muun muassa,
pitäisikö valtiollisen säätelyn asemaa korostaa vähemmän ja perustaa ilmastopolitiikka
enemmän paikallisiin eksperimentteihin ja vaikkapa kaupunkeja yhdistäviin kansainvälisiin
verkostoihin, joita eri toimijat oma-aloitteisesti kehittävät.
Pariisin sopimus ja vuoden 2016 syyskuu kuitenkin osoittavat, että käänteet globaalissa
ilmastopolitiikassa saattavat toisinaan olla huomattavan nopeita. Pariisin sopimusteksti
kertoo sopimuksen voimaantulon ehdot. Tarvitaan 55 maata, jotka kattavat vähintään 55%
globaaleista päästöistä. Tämän jälkeen sopimus astuu voimaan 30 päivän kuluessa. Lokakuun
alussa uutisoitiin, että vaadittava kattavuus sekä osapuolten lukumäärän että päästöjen osalta
on saavutettu. Niinpä sopimus on tulossa voimaan jo marraskuussa 2016.
Kiinan ja Yhdysvaltain yhteisesiintyminen syyskuun alussa, ja samalla ilmoitus Pariisin
sopimuksen ratifioinnista välittömästi, käynnisti varsinaisen kilpajuoksun. Euroopan Unioni
lukuisine jäsenvaltioineen ei ole tällaisessa tilanteessa ketterin toimija, mutta syntyneessä
tilanteessa Euroopan Unionin parlamentti ei viivytellyt ja ratifioikin sopimuksen ennen kuin
monimutkaista jäsenten välistä keskustelua asiassa ehti edes syntyä. Hyvä niin, sillä olisihan
ollut noloa, jos EU olisi jäänyt ratifioinnissa jälkijoukkoihin, kun se kuitenkin on monesti
halunnut esiintyä nimenomaan ilmastopolitiikan edelläkävijänä.
Pariisin sopimuksen kirjaamaa alle kahden asteen kokonaistavoitetta ajatellen on merkittävä
historiallinen saavutus, että useat suuret valtiolliset osapuolet ratifioivat sopimuksen
nopeasti. Vaikka monien muiden toimijoiden innovatiivisilla ilmastotoimilla voi olla suurikin
merkitys etenkin paikallisesti, tuo YK:n valtioiden väliseen sopimukseen perustuva prosessi
ilmastopolitiikan etenemiseen vakautta ja edistää ilmastotoimien sosiaalista hyväksyttävyyttä
ja vaikuttavuutta maailmanlaajuisesti. YK-prosessien sitovuudesta toki keskustellaan ja on
totta, että globaalin ilmastopolitiikan toimeenpanevaa maailman hallitusta ei ole. Pariisin
sopimusteksti siirtää vastuun kansallisille osapuolille ja hallituksille kussakin maassa.
Ratifioitu sopimus on kuitenkin jotain tukevaa mihin nojata, kun suunnitellaan kansallisesti
uutta vähähiilistä ja lopulta hiilineutraalia tulevaisuutta.
