Viimeinen valmisteleva neuvottelukierros ennen Pariisin suurta ilmastokonferenssia päättyi Saksan Bonnissa perjantaina 23.10.2015. Miltä YK:n ilmastoneuvottelujen tilanne näyttää sen jälkeen?

Puheenjohtajat Daniel Reifsnyder (Yhdysvallat) ja Ahmed Djoghalf (Algeria) yrittivät saada neuvotteluihin vauhtia laatimalla lokakuun alussa Pariisin sopimuksesta 9-sivuisen luonnoksen. Heidän paperinsa ei kuitenkaan kelvannut  neuvotteluihin osallistuville yli 190 maalle. Tätä ei voi pitää yllätyksenä. Puheenjohtajien luonnoksesta ei välittynyt eri osapuolten näkemysten tasapuolinen ymmärtäminen ja monet maat ehtivätkin arvostella sitä kovin sanoin sekä ennen viime viikon neuvottelukierroksen alkua että sen aikana.

Viime viikolla  osapuolet tekivät puheenjohtajien tekstiin useita lisäyksiä. Lopputuloksena on yhteensä 31 sivua sopimusluonnosta. Loppuosa yhteensä yli 50 sivun tekstistä on sopimusta täydentäviä päätösluonnoksia.

Tämä vaikeaselkoinen teksti on pöydällä, kun Pariisin kaksiviikkoinen konferenssi käynnistyy reilun kuukauden päästä. Teksti sisältää yli tuhat hakasulkua, jotka viestivät osapuolten erimielisyyksistä. Keskeisimmistä sopimusmääräyksistä on lisäksi toisistaan merkittävästikin poikkeavia vaihtoehtoja.

Riittääkö aika Pariisissa tekstin hiomiseen sellaiseen kuntoon, että sen pohjalta voidaan  konferenssin päätösistunnossa 11.12.2015 hyväksyä uusi, maailmanlaajuinen ilmastosopimus? Luonnoksen nykytilan valossa tekstin ‘siivoaminen’ on teknisestikin varsin haastava, muttei välttämättä täysin mahdoton tehtävä. Kovalla työllä ja vähillä yöunilla kokeneet diplomaatit pystynevät leipomaan raakileesta parissa viikossa valmiin sopimuksen – mutta vain, jos poliittinen ohjaus on kohdallaan.

Viime kädessä Pariisin lopputulos riippuu maiden tahdosta tehdä kompromisseja vaikeiden sisältökysymysten osalta. Niitä on jäljellä huolestuttavan monta.

Kehitysmaiden tärkein tavoite Pariisissa on varmistaa, että ilmastorahoitus on määrällisesti riittävällä tasolla – mieluiten enemmän kuin nyt luvatut 100 miljardia dollaria vuodessa. Lisäksi kehitysmaat vaativat, että rahoituslähteet on nykyistä selkeämmin määritelty. Teollisuusmaille ilmastorahoitus on sen sijaan hankala kysymys, joka aiheuttaa hankausta myös Euroopan unionin sisällä. Kuten Suomenkin esimerkki osoittaa, taloudellisesti vaikeina aikoina kehitysapu ja ilmastorahoitus ovat hallituksille houkuttelevia leikkauskohteita. Vaikka teollisuusmailta on syytä odottaa Pariisissa jonkinlaisia rahoituslupauksia, poliittista tahtoa uusiin, vahvoihin sitoumuksiin tuskin löytyy.

Kehitys- ja teollisuusmaiden näkemykset eroavat  merkittävästi myös sen suhteen, tulisiko Pariisin sopimuksessa  olla määräyksiä ilmastonmuutoksen aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Nähtäväksi jää, tulevatko osapuolet lopulta riittävästi toisiaan vastaan ilmastorahoituksen ja ilmastovahinkojen osalta. Selkeitä merkkejä kaikille hyväksyttävästä kompromissista ei vielä ole ilmassa.

Pariisin sopimuksesta tiedetään jo etukäteen, etteivät sen sisältämät päästövähennykset riitä kahden asteen tavoitteen saavuttamiseen. Paras realistinen ratkaisu tähän merkittävään ongelmaan olisi luoda Pariisissa menettely, jonka turvin päästövähennysten ja muiden sitoumusten kunnianhimoa voidaan kiristää uuden sopimuksen voimassaoloaikana. Vaikka ratkaisun sysääminen tulevan prosessin varaan ei ole ihanteellinen ratkaisu, ei ole varmaa, suostuvatko kaikki maat edes tällaiseen lopputulokseen.

Etukäteen tiedetään myös, ettei Pariisin neuvottelujen lopputuloksena synny Kioton pöytäkirjaa muistuttavaa maailmanlaajuista sopimusta, jossa kaikilla merkittävillä mailla on selkeästi vertailukelpoiset ja oikeudellisesti sitovat päästötavoitteet. Se, miten maakohtaiset päästötavoitteet muotoillaan ja mihin oikeudelliseen muotoon ne kirjataan, jää ratkaistavaksi Pariisissa. Myös tältä osin keskeisten maiden kannat poikkeavat edelleen merkittävästi toisistaan.

Avoinna on edelleen myös ilmastoneuvotteluja  20 vuotta hiertänyt kysymys siitä, säilyykö nykyinen 1990-luvun alun tilanteen mukaan tehty jaottelu teollisuus- ja kehitysmaihin Pariisin jälkeen, vai onnistutaanko vihdoin sopimaan uudistuksista. Vaikka esimerkiksi Kiinan ja Yhdysvaltojen välinen yhteistyö antaa toiveita tällaisesta mahdollisuudesta, kysymys on usealle kehitysmaalle  periaatteellinen. Tästä kielii sekin, että puheenjohtajien sopimusluonnoksesta poissaolollaan loistanut perinteinen maajaottelu löysi viime viikolla Bonnissa kehitysmaiden vaatimuksesta tiensä takaisin sopimusluonnokseen. Nykyisen jaottelun säilyttäminen ei kuitenkaan ole useimmille teollisuusmaille hyväksyttävä lopputulos.

Nämä ja lukuisat muut avoimet yksityiskohdat takaavat sen, että Pariisin konferenssista tulee erittäin vaikea, eikä sen onnistumista voi pitää varmana.

YK:n ilmastokonferenssien loppuhetket ovat perinteisesti olleet dramaattisia – Kööpenhaminan viimeisen synkän yön aikana täysistuntosalissa nähtiin kirjaimellisesti sekä verta että kyyneleitä. Panokset neuvotteluissa ovat tällä kertaa, jos mahdollista, vieläkin suuremmat. Suuria tunteita on siksi syytä odottaa myös Pariisissa.

Pariisin sopimus ei parhaimmillaankaan riitä ’pelastamaan maailmaa’ vaaralliselta ilmastonmuutokselta eikä lopputulos taatusti vastaa kaikkiin sille asetettuihin moninaisiin odotuksiin. Konferenssiin osallistuvilla mailla on kuitenkin harvinainen mahdollisuus rakentaa nykyistä vahvempi pohja kansainväliselle ilmastoyhteistyölle. Toivoa sopii, että ne tarttuvat tilaisuuteen ja päälimmäiseksi tunteeksi Pariisista lähdettäessä jää hyvä mieli  kokouksen onnistumisesta.