Maatalouden yhteenlasketut kasvihuonekaasupäästöt (metaani, dityppioksidi ja hiilidioksidi) ovat noin 20 % Suomen kokonaispäästöistä. Mukana on laskevia päästölähteitä, mutta kokonaisuudessaan nämä päästöt eivät ole laskeneet 1990-luvun alkuvuosien jälkeen. Maankäyttösektorilla ne ovat jopa nousseet.
Maatalouden merkittävin päästölähde on viljellyt turvemaat. Ilmastostrategiat ovat aina maininneet ne tärkeimpänä maatalouden päästövähennyskohteena. Silti niiden päästöt ovat kasvaneet miljoona tonnia hiilidioksidiekvivalenttia 2000-luvulla, koska uusia turvepeltoja on raivattu käyttöön miltei 40 000 ha. Pellon raivaus on rationaalista toimintaa maanomistajan kannalta, mutta ei yhteiskunnan kannalta. Raivaus, joka johti miljoonan tonnin päästöjen kasvuun, ei lisännyt kotimaista ruuantuotantoa eikä peltoalaa. Voi todeta, että edelliset ilmastostrategiat eivät ole jalkautuneet siten, että niiden vaikutus näkyisi tilastoissa.
Entä juuri julkaistu strategia, onko sen tulevaisuus valoisampi tässä suhteessa? Kaikki riippuu maatalouden piirissä toteutetuista hillintätoimista. Kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen tähtääviä toimia on tälläkin hetkellä olemassa, mutta niiden suosio on hyvin vähäinen. Ne eivät siis ole olleet maanomistajille houkutteleva vaihtoehto ja tarvitaan uutta ajattelua, jos päästöihin halutaan vaikuttaa.
Ruoan tuotanto ei onnistu Suomen kaikissa osissa ilman turvepeltoja, koska vaihtoehdoksi ei ole kivennäismaita tarjolla. Voisi olla rationaalista ilmastopolitiikkaa luopua turvemaiden viljelystä eteläisessä Suomessa, missä se ei liikaa haittaisi ruuantuotantoa. Jos päästöjä vähentävät tuet kohdistettaisiin entistä harvemmille pelloille siten, että kriteerinä olisi pellon tuottokyky suhteessa sen päästöihin ja turvekerroksen paksuus, voisi samalla tukisummalla saada paljon paremman kokonaisvaikutuksen aikaan. Miksi maksaa 20 cm paksun turvekerroksen hajoamisen hidastamisesta, jos tiedossa on, että turvekerros kuitenkin menetetään aikavälillä 10‒40 vuotta viljelykasvista riippuen? Voisiko tavoitteena olla tehdä rajumpia toimia harvemmilla pelloilla, esim. nostaa vedenpintaa paksuturpeisilla pelloilla? Tehokkain keino vähentää päästöjä turvemaalla on nostaa vedenpintaa lähelle maan pintaa. Tällöin perinteinen viljely ei enää tule kyseeseen, vaan kyseeseen tulisi ennallistaminen tai kosteikkoviljely (paludiculture). Tästä toimen toteuttaja tarvitsisi kunnon korvauksen. Silloin ehkä pitäisi hyväksyä ajatus, että maanomistajalle maksetaan ekosysteemipalvelusta, joka tässä tapauksessa olisi päästöjen vähentäminen turpeen hajoamista estämällä. Muutoksen aikaansaaminen ei tietenkään ole yksinkertaista, sillä kansallisille tuille vaaditaan EU:n hyväksyntä ja koko EU:n tasolla toteutettava prosessi vie aikaa. Tarvittaisiin myös viljelijöiden alueellista yhteistyötä, sillä vedenpinnan nosto ei saa häiritä naapuripellon hydrologiaa. Tämän tyyppistä yhteistyötä on jo saatu aikaan Hollannissa, jossa viljelijät sopivat alueellisesti biodiversiteettialueista. Ehkä Suomessakin kannattaisi kokeilla vastaavaa lähestymistapaa.
Viimeisen 10 vuoden aikana eteläisessä Suomessa on maatalousmaan ala pienentynyt 17 500 ha. Jos tämän kokoinen alan vähentyminen kohdistuisi turvepeltoihin, joilta pystyttäisiin tukkimaan ojitus, eikä muualla raivattaisi lisää, maatalouden päästöt pienenisivät muutaman prosenttiyksikön. Se kuulostaa pieneltä, mutta tämä päästövähenemä vastaisi suuruudeltaan 200 000 henkilöauton päästöjä. Tätä pienemmälläkin pinta-alalla olisi tilastoitavissa oleva vaikutus, jolla voitaisiin nostaa maatalouden ympäristöimagoa ja saada maatalous mukaan ilmastotalkoisiin. Tulisiko tästä uuden energia- ja ilmastostrategian aikaansaama ”menestystarina”?
