Pariisin ilmastokonferenssin lähestyessä ilmastorahoitus on nousemassa erääksi tärkeimmistä ja vaikeimmista aiheista. Kehitysmaille luvattiin vuonna 2009 Kööpenhaminan konferenssissa 100 miljardia dollaria vuosittaista ilmastorahoitusta vuodesta 2020 alkaen. Nyt on syytä odottaa kädenvääntöä siitä, onko tämä summa riittävä ja mistä lähteistä sitä maksetaan.
Ilmastorahoituksen turvaaminen on eräs kehitysmaiden tärkeimpiä tavoitteita Pariisissa. Ne haluavat selkeitä rahoituslupauksia teollisuusmaiden julkisista varoista ilman että kehitysapuvaroja samalla lasketaan. Osa kehitysmaista on ilmoittanut, että niiden päästövähennystoimenpiteet riippuvat teollisuusmaiden tuesta. Myös ilmastonmuutokseen sopeutumisen arvioidaan nielevän tulevina vuosina yhä enemmän kehitysmaiden varoja.
Teollisuusmaat eivät pidä ilmastorahoitusta yhtä tärkeänä asiana kuin kehitysmaat. Sen sijaan ne haluavat keskeiset kehitysmaat mukaan päästötalkoisiin. Teollisuusmaat korostavat yksityisen sektorin roolia ilmastorahoituksen lähteenä ja toivovat että kehitysmaat muokkaavat olosuhteitaan yksityisiä ilmastoinvestointeja tukevaksi.
Jotta Euroopan unioni toimisi aidosti suunnan näyttäjänä ja ilmastojohtajana Pariisissa, sen tulisi sitoutua konkreettisiin toimiin. Ilmastorahoituksen vahvistaminen on kuitenkin ollut vaikea kysymys EU:n sisällä eikä Suomi ole asettunut näissä keskusteluissa EU:n edelläkävijämaiden joukkoon. Kun useat maat, kuten Britannia ja Saksa, korottivat osuuttaan, Suomi ei vedoten huonoon taloudelliseen tilanteeseen.
EU:n finanssiministerit hyväksyivät tiistaina EU:n rahoitusta koskevan neuvottelumandaatin Pariisia varten. Saavutetun sovun heikkous on konkretian puute. Neuvoston päätelmien valossa EU lähtee tavoittelemaan Pariisista ilmastorahoitukseen liittyvää ‘prosessia’, jonka tulisi koskea kaikkia sopijamaita ja rahoituslähteitä. Lisäksi prosessin tulisi kattaa toimet, joiden avulla saadaan mobilisoitua ilmastorahoitusta ja käännettyä investoinnit Pariisin sopimuksen ilmastotavoitetta tukeviksi. EU:n mukaan sen ehdottama prosessi tukisi julkisten varojen tehokasta käyttöä, parantaisi ilmastorahoituksen ennustavuutta ja lisäisi sen yhteismäärää ’johtamatta kuitenkaan automaattisesti julkista ilmastorahoitusta koskeviin sitoumuksiin.’
EU:n ehdottama ratkaisu ilmastorahoitusongelmaan on tarpeettoman väljä. Se jättää tärkeimmät ja vaikeimmat kysymykset ratkaistavaksi myöhemmin, osana esitettyä prosessia. Konkreettisia suunnitelmia rahalähteiden selkiyttämiseksi tai rahavirtojen kasvattamiseksi sovitulle tasolle vuoteen 2020 mennessä ei edes mainita neuvoston päätelmissä.
Riittääkö tämä? Epäonnistuneen Kööpenhaminan konferenssin myönteistä antia olivat teollisuusmaiden lupaukset 100 miljardin vuosittaisesta ilmastorahoituksesta sekä vihreän ilmastorahaston perustamisesta. Viimeiset kuusi vuotta kehitysmaat ovat vaatineet lisää selvyyttä sen suhteen, miten tämä lupaukset toteutetaan. Kehitysmaiden kärsivällisyys on nyt koetuksella. Pariisin konferenssin ilmapiirin ja onnistumisen kannalta Ilmastorahoitusasiaa ei pidä vähätellä. Ilmastorahoitus on aihe, joka tiivistää viime vuosina väljentyneitä kehitysmaiden neuvotteluryhmän G-77 ja Kiina rivejä. Pahimmillaan se nostaa kehitysmaat yhtenä rintamaan teollisuusmaita vastaan.
Mahtoiko Suomen kannan muotoillut hallitus ajatella ilmastorahoituksen järjestämisen ja Pariisin onnistumisen välistä yhteyttä? Suomi on moneen otteeseen korostanut Pariisin ilmastokokouksen onnistumisen tärkeyttä. Eikö kannattaisi toimia sen mukaan? Taloudellisista vaikeuksista huolimatta Suomikin olisi voinut osallistua EU:n rahoituksen kasvattamiseen, sillä onnistuessaan Pariisin kokous vahvistaa Suomen teollisuuden kilpailukykyä.
