Suomen ilmastopaneeli - The Finnish Climate Change Panel


Ilmastopaneeli - Blogi
16.12.2015

Oikeudellisesti sitova vai jotain muuta – Pariisin ilmastosopimuksen oikeudellisesta merkityksestä

Kati Kulovesi

Lauantai-iltana hyväksyttyä Pariisin sopimusta voidaan pitää merkittävimpänä maailmanlaajuisena sopimuksena sitten 1990-luvun. Pariisin kokouksen lopputulos koostuu kuitenkin erilaisista elementistä.

Kokouksen tärkein anti on uusi, oikeudellisesti sitova valtiosopimus nimeltään Pariisin sopimus. Pariisin sopimus kuuluu samaan ”perheeseen” kuin vuonna 1992 solmittu YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus. Tämä Pariisin sopimuksen ”äiti” säilyttää tärkeän aseman jatkossakin. Pariisin sopimus tehostaa puitesopimuksen täytäntöönpanoa usein samoihin instituutioihin nojaten. 

Pariisissa hyväksyttiin lisäksi osapuolikokouksen päätöksellä yksityiskohtia, joita ei ole tapana eikä tarpeen sisällyttää valtiosopimukseen. Päätösten oikeudelliset vaikutukset ovat valtiosopimusta heikompia. Ne voidaan yleensä toteuttaa hallinnollisesti ja ilman uutta lainsäädäntöä.

Pariisin sopimus tulee voimaan, kun siihen on liittynyt vähintään 55 maata ja 55 % maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Tämä saattaa viedä aikaa. Sopimusta onkin tarkoitus soveltaa vasta vuodesta 2020 eteenpäin. Maan lopullinen sitoutuminen Pariisin sopimukseen edellyttää ratifiointia. Sitä edeltävän kansallisen hyväksymisprosessin määrittelee kunkin maan sisäinen lainsäädäntö. Yhdysvalloissa Pariisin sopimus on tarkoitus saattaa voimaan presidentti Obaman allekirjoituksella. Suomessa todennäköisesti katsotaan, että Pariisin sopimukseen sitoutuminen edellyttää eduskunnan hyväksyntää. 

Pariisin sopimus on ensimmäinen oikeudellisesti sitova teksti, jossa vuonna 2009 sovittu kahden asteen tavoite mainitaan. Uutena tekstiin sisältyy myös pyrkimys 1,5 asteen tavoitteen saavuttamiseen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi Pariisin sopimuksessa on useita oikeudellisesti sitovia velvoitteita ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyen. Kaikkien sopimukseen liittyvien maiden tulee muun muassa:

•   laatia ja kommunikoida YK:lle kansallinen suunnitelma (nationally determined contribution) kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi

•   toimeenpanna kotimaisia päästövähennystoimia suunnitelman tavoitteiden toteuttamiseksi

•   laatia aiempaa pidemmälle menevä päästösuunnitelma viiden vuoden väliajoin siten, että suunnitelma heijastaa kyseisen maan osalta korkeinta mahdollista kunnianhimon tasoa

•   raportoida kasvihuonekaasupäästöistä ja päästösuunnitelman toteutumisesta 

 Pariisin sopimuksen myötä kansainvälistä ilmastoyhteistyötä tähän saakka leimannut jyrkkä erottelu teollisuus- ja kehitysmaihin siirtyy historiaan. Vaikka teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden kohtelussa on edelleen eroja, nämä ovat aiempaa pienempiä. Sopimuksen mukaan teollisuusmaiden tulisi määritellä itselleen ehdoton, koko talouden kattava päästövähennystavoite. Kehittyviä maita rohkaistaan siirtymään kohti tällä tavoin määriteltyjä tavoitteita. Vähiten kehittyneiden maiden ja pienten saarivaltioiden erityiset olosuhteet huomioidaan. Maiden jaottelussa eri kategorioihin on enemmän väljyyttä, sillä maat täsmällisesti luokittelevia käsitteitä ”I-liitteen maa” ja ”I-liitteen ulkopuolinen maa” ei Pariisin sopimuksessa enää käytetä. 

Mailla on runsaasti päätösvaltaa kansallisten päästösuunnitelmien sisällön määrittelyssä. Toisaalta velvollisuus lisätä päästösuunnitelman kunnianhimoa viiden vuoden välein rajaa maiden harkintavaltaa seuraavia suunnitelmia laadittaessa. Pariisissa sovittiin myös erilaisista kansainvälisistä menettelyistä, joilla pyritään lisäämään tulevien päästösuunnitelmien kunnianhimoa ja selkeyttä. Nämäkin vaikuttavat jatkossa kansallisten päästösuunnitelmien laatimiseen.

Yksittäisten maiden päästösuunnitelmat kirjataan julkiseen rekisteriin. Tämä poikkeaa Kioton pöytäkirjasta, jossa maiden päästövelvoitteet on kirjattu sopimuksen liitteeseen. Uusi järjestelmä on joustavampi sikäli, ettei suunnitelmien päivittäminen edellytä muodollista sopimusmuutosta. Sen tarkka oikeudellinen merkitys täsmentynee ajan myötä. Vaikka maakohtaisia suunnitelmia ei muodollisesti liitetä Pariisin sopimukseen, niiden laatiminen, päivittäminen ja toimeenpanoon tähtäävien toimien käyttöönotto perustuu oikeudellisesti sitovaan velvoitteeseen. Suunnitelmat eivät siten missään nimessä ole vailla oikeudellista merkitystä.

Miten Pariisin sopimuksen toteutumista valvotaan? Kansainvälisen oikeuden yleisten oppien perusteella jokaisella Pariisin sopimukseen liittyvällä maalla on velvollisuus panna täytäntöön Pariisin sopimuksen velvoitteet ”hyvässä uskossa” eli vilpittömästi niiden toteutumiseen pyrkien. Sopimuksen alle perustetaan myös mekanismi, joka valvoo ja pyrkii edistämään sopimuksen noudattamista. Käytännössä tämä on erilaisista asiantuntijoista muodostuva toimielin. Pariisin sopimus ei kuitenkaan sisällä yhtä vahvoja sopimuksen noudattamista valvovia instituutioita ja sanktioita kuin esimerkiksi Kioton pöytäkirja. Toisaalta Kanada irtisanoutui Kioton pöytäkirjasta kesken ensimmäisen sitoumuskauden välttääkseen päästövelvoitteen rikkomisesta seuraavat sanktiot. Myös Pariisin sopimus jättää osapuolille mahdollisuuden vetäytyä sopimuksesta. 

Maiden suvereeni oikeus liittyä tai jättää liittymättä valtiosopimuksiin sekä vetäytyä niistä on hyvin tyypillistä kansainväliselle oikeudelle samoin kuin täytäntöönpanojärjestelmän ja sanktioiden heikkous. Nämä piirteet ovat johtaneet monet kyseenalaistamaan kansainvälisen oikeuden tehokkuuden ja oikeudellisen luonteen jo kauan ennen kuin YK tai sen ilmastosopimusjärjestelmä luotiin. Monet kansainvälisen oikeuden klassiset heikkoudet heijastuvat myös Pariisin sopimukseen. Valtiosopimus on kuitenkin vakavin askel, jonka maa voi ottaa osoittaakseen kansainväliselle yhteisölle tahtonsa tulla oikeudellisesti sidotuksi ja velvoitetuksi. Siksi Pariisin sopimuksen oikeudellista merkitystä ei ole syytä vähätellä.


blog comments powered by Disqus